Ensimmäiset läksiäisjuhlat alkavat ja kaikki vieraat painautuvat kohti huoneen nurkkaa yllättääkseen pahaa-aavistamattoman lähtijän. Iloisten huudahdusten kaiussa on melankoliaa ja olemme kaikki vihdoinkin päätyneet pisteeseen, johon luulimme vielä olevan kauan aikaa. Ensimmäinen meistä lähtee. Hetki on lyönyt. Hymyä ja naurua värittävät surun välähdykset ihmisten kasvoilla. Jotkut yrittävät vitsailla asiasta, toiset eivät halua mainita juhlien syytä lainkaan. Ilonpito jatkuu ja jokainen yrittää nauttia viimeisistä hetkistä nyt, kun olemme kaikki vielä yhdessä.
Silloin, kun kohtaamme elämässä väistämättömyyksiä ja menetyksiä, meillä kaikilla on oma tapamme yrittää selvitä. Jotkut pyrkivät kohtaamaan tunteensa huumorin avulla, toiset eivät puhu mitään, kolmannet surevat ja eräät puskevat tunteet kokonaan tieltään. Tapoja on yhtä monia kuin meitä ihmisiäkin ja kukin meistä löytää oman tapansa luovia eteenpäin. Varmaa on se, että osaamme arvostaa menetyksiämme aivan uudella tavalla.
Juhlien jälkeen palaan asunnolle ja yön pimeinä tunteina istun kapean sänkyni laidalla miettien aikaani täällä. Yhtäältä tuntuu, kuin olisin viettänyt täällä jo ikuisuuden ja mieleni täyttyy muistoista. Toisaalta on kuin olisin saapunut tänne eilen ja kaikki olisi vielä täysin uutta. Samaan aikaan mieleni kaipaa sekä kotiin että tahtoisi kynsin ja hampain jäädä tänne. On lähes ironista, kuinka alusta alkaen olen tiennyt olevani täällä vain hetken, mutta en ole suostunut sisäistämään asiaa. Nyt, kun päivät käyvät vähiin ja jäljellä olevat päivätkin ovat kylmiä ja pimeitä, tietoisuus lähtemisestä on painostavaa. Tuntuu, kuin minulla ei olisi aikaa kaikelle sille, mitä haluaisin vielä tehdä.
Sen sijaan, että tällaisessa tilanteessa vaipuisi epätoivoon, pitäisi päinvastoin rohkaistua. Huolimatta siitä, että kaikelle ei aina yksinkertaisesti löydy aikaa ja väistämättömiä tilanteita ei nimensä mukaisesti voi väistää, olisi aina hyvä pyrkiä ajattelemaan asioita myös positiiviselta kannalta. Maailma ei vaihto-opintojen päättymisen takia lopu ja elämä jatkuu tuoden varmasti mukanaan uusia, yhtä mielekkäitä kokemuksia. Lyhyessä ajassa ehdin kokea mahtavia asioita. Näiden asioiden muisteleminen tuo iloa vielä tulevaisuudessakin.
Nämä neljä kuukautta Ruotsin Uppsalassa ovat opettaneet minua näkemään maailman uudella tavalla. Arvostukseni tavallista arkea kohtaan on kasvanut. Ymmärrän nyt paremmin myös niitä, joille tavallisen arjen eläminen voi olla haastavaa. Olen tajunnut, millaisia asioita arvostan ja millaisia asioita haluan omassa elämässäni edistää, kun palaan kotiin. Tavallaan voisikin sanoa, että vaihto-opiskelun suurimmat ja hyödyllisimmät oppitunnit eivät välttämättä löydy yliopiston käytäviltä, vaan aivan jostain muualta. Ne löytyvät kohtaamisista, kulttuurista, ihmisistä ja haasteista, joihin vaihdon aikana törmää.
Kun lähden täältä – kun me kaikki aikanaan palaamme kotiin, uskon, että jokin meissä on muuttunut. Kyse ei ole vain siitä, että olemme kokeneet erilaisia asioita tai kohdanneet uusia ihmisiä, vaan siitä, että omalla tavallamme olemme kasvaneet. Ken tietää, onko kasvu pysyvää. Toivon, että näin olisi, sillä koen ainakin omalla kohdallani muutoksen olleen kohti parempaa.
Palaan kotiin itsenäisyyspäiväksi. Kotona perheen luona tajuan, että minulla on nyt jo ikävä toista perhettäni Ruotisissa. Minulla on ikävä sitä perhettä, joka kasvoi ympärilleni niin lyhyessä ajassa. Nyt ymmärrän, mitä Kuntotien henki tarkoittaa Rovaniemellä. Se on sitä, että on löytänyt kirjavan joukon tärkeitä ihmisiä, jotka elämä on tuonut saman seikkailun äärelle. Vaikka jäähyväisten hetki lähestyy koko ajan, hymyilen, koska tiedän kohtaavani nämä ihmiset vielä uudelleen ja pitäväni heihin yhteyttä. Sitä odottaessa yritän nauttia vielä jokaisesta hetkestä, kun olemme täällä.
Kuten laulussa sanotaan:
Kellon seisahtuvan tahdon,
Hiljentyvän lyöntien,
Kauas lähteä mä saan,
Tunti kuluu viimeinen
P.S. En koskaan myönnä kuuntelevani Kirkaa.