Viimeinen viikko on kuin loputtomien jäähyväisten ketju. Läksiäiskortteja, halauksia, suunnitelmia seuraavasta kohtaamisesta - päivittäin. Viimeinen päivä menee ohi kiiruhtaen. Laukut liikkuvat paikasta toiseen, huoneen ovi sulkeutuu viimeisen kerran. Bussi kulkee samaa tuttua reittiä kaupungin halki enkä vieläkään ymmärrä, että olen oikeasti lähdössä pois. Kentällä heitän viimeiset hyvästit ja myöhään samana iltana nukahdan kotona sänkyyni. Seuraavana päivänä muuttokuorma liikkuu pohjoiseen ja lumen peittämä Rovaniemi toivottaa minut tervetulleeksi. Tutut kasvot tervehtivät minua ja hetken aikaa tuntuu, kuin en olisi koskaan lähtenytkään.
Palaaminen vanhaan tuttuun asuntoon Rovaniemellä oli samanaikaisesti sekä huojentavaa että ahdistavaa. Elämä täällä ei ole muuttunut juuri lainkaan ja asiat sujuvat vanhalla tutulla painollaan. Muuttumattomuus tuntuu turvalliselta ja arkeen sukeltaminen käy vaivattomalta. Samaan aikaan huomaan ajattelevani juuri näitä turvallisia ja vaivattomia asioita uudesta näkökulmasta. Toisin sanoen, maailma ympärilläni ei ole juurikaan muuttunut, mutta minä olen.
Kirjoitan tätä kolumnia istuen asuntoni lattialla ja siemaillen teetä tutusta mukista. Vanhat tutut tavarat ovat lähes entisillä paikoillaan ja olen oman linnani kuningas. Näiden seinien sisällä vallitsee minun oma rauhani, jonka suojissa minun on ollut hyvä olla. Nyt en ole varma, vallitseeko sama rauha minun sisälläni. Vain parin päivän sisällä minut on tempaistu aloiltani paikasta, jota olin alkanut pitää kotinani ja sitten istutettu samaan paikkaan, josta lähdin yli neljä kuukautta sitten.
Tämä nopea muutos oli tiedossa alusta alkaen, mutta en silti osannut valmistautua siihen. Tavallaan en vieläkään oikein ole sisäistänyt asioiden muuttuneen. Pakkaaminen lähtöä varten ja ihmisten hyvästeleminen tuntui turralta, ei miltään. Tein asioita mekaanisesti enkä pysähtynyt miettimään sitä, tapaisinko näitä ihmisiä enää välttämättä koskaan. Nyt, kun istun yksin asunnossani, olen pysähtynyt miettimään. Toivon, että olen väärässä, mutta tiedän, että joitakin niistä ihmisistä, joiden kanssa vietin niin paljon aikaa, en näe enää koskaan.
Mielen täyttävät sekä suru että ilo. Levollisuus ja levottomuus. Nauru ja itku. Tunneskaalan ääripäät vyöryvät toistensa yli kuin aallot myrskyssä. Mielen täyttävät muistot vaihdosta, ajalta ennen vaihtoa ja kaikki tuntuu sumealta. Lähtemisen muisto on vielä liian raaka käsiteltäväksi järjellä. Sen sijaan ajattelen kaikkea sitä, mitä olen nyt viimeisen neljän kuukauden aikana kokenut – tai jättänyt kokematta.
”Minusta on kasvatettu vastuuntuntoinen ihminen. Siksi olen joka kerta miettinyt ihmisten lähtiessä juhlimaan ja viettämään aikaa yhdessä, pitäisikö minun mieluummin jäädä kotiin lukemaan. Monta kertaa olen valinnut jäädä sen sijaan, että lähtisin. Ei minua harmita, että olen huolehtinut velvollisuuksistani, mutta joskus olen asettanut itselleni liian tiukat rajat. Tästäkin huolimatta minusta nyt tuntuu siltä, että olen heittäytynyt enemmän kuin aikoihin. Se on aina osoittautunut sen arvoiseksi. Se on tehnyt minusta onnellisen.”
Eräs keskiyön keskustelu viimeiseltä viikolta Uppsalassa kaikuu mielessäni. Siihen kiteytyy oman vaihtoni perusta. Välillä sen täyttivät vaihto-opiskelun velvollisuudet, oikeat opinnot. Niistä nautin ja tiedän niiden olleen hyödyksi tulevaisuuttani ajatellen. Toisaalta vaihtoni on ollut täynnä niitä opiskelija-elämän riemuja, joita voinee kokea vain vaihtamalla maisemaa. Vieraan kulttuurin keskellä ja vieraiden ihmisten parissa itsestään löytää uusia puolia. Ihmisistä löytää uusia ulottuvuuksia. Asioita arvostaa eri tavalla. Niistä nauttii eri tavalla. Kotiakin arvostaa eri tavalla.
Nyt olen kotona, asuntoni lattialla ja kirjoitan tältä erää viimeisiä julkisia sanoja vaihdostani. Haluan omistaa ne Sinulle, olitpa mukanani näyttösi äärellä lukien kirjoituksiani tai sitten siellä, paikan päällä Uppsalassa, muuttamassa minua ja elämääni. Kiitos. Tätä lukua elämän kirjasta en voi koskaan unohtaa.
Tack och adjö!
- Juho