Taksikuski kaartaa talon pihaan ja kysyy minulta jotain. ”En tiedä”, vastaan. Todellisuudessa en ymmärrä, mitä hän minulta kysyy. Lopulta hän pysäyttää auton suoraan talon ulko-oven eteen ja maksan hänelle sanomatta juuri mitään. Hän palaa autoonsa jättäen minut pihaan laukkujeni kanssa. Pian taksi on poissa ja jään yksin. Pudistelen päätäni nolostuneena. En ollut osannut käydä näinkään yksinkertaista keskustelua.
Tavaratalon kassalla nainen kysyy minulta jotain ja katson häntä epävarmasti. Hän toistaa kysymyksen hymyillen ja koska en vieläkään vastaa, hän vaihtaa kielen englantiin. ”Oletko jäsen”, hän kysyy ja vastaan kieltävästi. Hän hymähtää ja opettaa minulle kysymyksensä ruotsiksi. Punastun, koska minua hävettää. En ollut ymmärtänyt näinkään yksinkertaista asiaa.
Kämppiksistä yksi puhuu hyvin voimakkaalla aksentilla ja minun on vaikea saada hänestä selvää. Usein tyydyn hymähtelemään ja tuijottamaan lautastani. Suurin osa asuntolan 12 ihmisestä on englantia äidinkielenään puhuvia ja vaikka pidän kielitaitoani hyvänä, välillä tunnen itseni ulkopuoliseksi. On kuin kieleni menisi ajoittain solmuun enkä saa asioita sanottua luontevasti. Punastelen ja istun taas hetken hiljaa. En ole osannut sanoa näinkään yksinkertaista asiaa.
Yllä olevat tapaukset sattuivat muutaman vuorokauden sisällä toisistaan. Jokaisella kerralla olen häkeltynyt kommunikaation vaikeudesta ja siitä, kuinka yksinkertaisenkin asian ymmärtäminen tai sanominen on välillä äärimmäisen hankalaa. Kulttuurishokin ensimmäinen aalto lyö ylitseni.
Kolmantena iltanani täällä makaan yömyöhään sängylläni ja mietin, onko tämä minulle sopiva paikka. Olisiko minusta tähän? En ole koskaan aiemmin ollut täysin yksin ulkomailla ja vaikka koti onkin vain puhelinsoiton päässä, oloni ei siitä helpotu. Katulamppu loistaa sälekaihdinten välistä. Hetken aikaa pohdittuani päätän, että ainoa tapa saada vastaus kysymyksiini on yrittää. Tässä vaiheessa en tee itselleni sen suurempia lupauksia tai vaatimuksia. Riittää, että yritän.
Aamulla kämppikset puhuvat retkestä paikalliseen Ikeaan ja he pyytävät minut mukaansa. Suostun. Bussissa lipun ostaminen onnistuu, vaikkakin hyvin yksinkertaisella dialogilla. Ikean käytävillä kävellessämme mainitsen jotain sarkastista ja kämppikset nauravat. Nauru ja hymy ovat kansainvälistä kieltä. Sitä ymmärrämme kaikki. Minäkin hymyilen, mutta vitsin sijaan hymyilen sille, että olen tullut ymmärretyksi.
Tavaratalon kassalla myyjä tervehtii minua ja vastaan hymyillen. Hän skannaa ostokseni ja ilmoittaa loppusumman. Maksan ja hän kysyy, ”tarvitsetko kuittia?” Otan kuitin ja kiitän häntä. Pakkaan tavarani ja sanon näkemiin. Haluaisin hyppiä riemusta. Olin osannut käydä näinkin yksinkertaisen keskustelun.
Siinä, missä kotona on ehkä oppinut arvostamaan isompia saavutuksia, täällä kahvinkin tilaaminen onnistuneesti on kuin lottovoitto. Ehkä se onkin tärkein oppituntini täällä. On hyvä oppia arvostamaan pieniäkin asioita ja niissä onnistumista. On hyvä oppia ymmärtämään, miten meille niin arkiset askareet voivat olla haasteita monelle muulle. Ehkä takanamme kassajonossa oleva ihminen jännittää tulevaa keskustelua myyjän kanssa tai ehkä hän pelkää, ettei osaa tarpeeksi kieltä selvitäkseen tilanteesta nolaamatta itseään.
Arki on tavattoman ihana asia, kun se sujuu vaivatta. Sitä ei edes huomaa. Silloin, kun arki vaatii jatkuvasti pieniä ponnisteluja, se on kuin muuri. Muuri on sitä suurempi, mitä suuremmaksi sen omilla teoillamme rakennamme. Tavaratalon myyjä opetti minua, kun en ymmärtänyt. Kämppikseni ottivat minut mukaansa, vaikken ehkä ole kaikkein sosiaalisin meistä. Taksikuskikin jätti minut lopulta oikeaan osoitteeseen. He eivät rakentaneet muureja, he rakensivat portteja. Sellaisia meidän tulisi kaikkien rakentaa.
Kuvailen kolumneissani pääsääntöisesti vaihto-opiskelijaelämääni Uppsalassa, Ruotsissa. Samalla kirjoitan opiskelemisesta sekä kimppa-asumisen arjesta. Aiemmista kokemuksistani viisastuneena voin myös kertoa omia huomioitani aiemmasta arjestani Rovaniemellä. Kolumnini ilmestyy uudistuneessa DASiaa -lehdessä kuukausittain.
Mutta miten minä, kirjoitukseni tai vaihto-opiskeluni edes liittyvät Domus Arctica -säätiöön? No, olen ollut säätiön asukas, toiminut asuinalueeni asukastoimikunnan aktiivijäsenenä, talonvanhimpana sekä säätiön asiakasneuvojana. Joku saattaisi jopa vitsailla, että olen jonkin sortin DASiantuntija.
Med vänliga hälsingar från Sverige,
Juho K.
